Avasin silmäni hiljaa. Aurinko paistoi eikä yöisestä myrskystä ollut jälkeäkään. Huomasin olevani sängyssä yksin. "Luke? Oletko täällä?" Vastausta ei kuulunut ja tajusin olevani yksin talossa. Hiivin ulos makuuhuoneesta ja kiersin ympäri koko talon, mutten löytänyt sinua. Huomasin kellon olevan jo kaksitoista ja junasi lähti jo kello 10. Purskahdin epätoivoiseen itkuun, kun tajusin etten näe sinua enää koskaan. Kävelin yöpuvussani keittiöön. Pöydällä oli tulenpunainen ruusu ja kirje. Se oli sinulta.

Rakas Maryni,

En halunnut herättää sinua lähtiessäni, koska en kestä nähdä sinun itkevän. Rakastan sinua ikuisesti ja lupaan kirjoittaa sinulle aina, kun voin. Kirjeen mukana jätän sinulle avaimet tähän taloon ja pyydän, että pitäisit siitä huolen. Sinähän olet aina unelmoinut, että voisit muuttaa jo perheesi luota. Voit asua täällä. Toivon, että asuisit. Olet oma enkelini, kuningattareni ja koko elämäni. Olet syyni palata sodasta elossa. Odotathan minua, kun palaan? Luotan, että odotat minua. Rakastan sinua enemmän kuin ketään, koskaan, missään,

Luke