Avasin silmäni hiljaa. Aurinko paistoi eikä yöisestä myrskystä ollut jälkeäkään. Huomasin olevani sängyssä yksin. "Luke? Oletko täällä?" Vastausta ei kuulunut ja tajusin olevani yksin talossa. Hiivin ulos makuuhuoneesta ja kiersin ympäri koko talon, mutten löytänyt sinua. Huomasin kellon olevan jo kaksitoista ja junasi lähti jo kello 10. Purskahdin epätoivoiseen itkuun, kun tajusin etten näe sinua enää koskaan. Kävelin yöpuvussani keittiöön. Pöydällä oli tulenpunainen ruusu ja kirje. Se oli sinulta.

Rakas Maryni,

En halunnut herättää sinua lähtiessäni, koska en kestä nähdä sinun itkevän. Rakastan sinua ikuisesti ja lupaan kirjoittaa sinulle aina, kun voin. Kirjeen mukana jätän sinulle avaimet tähän taloon ja pyydän, että pitäisit siitä huolen. Sinähän olet aina unelmoinut, että voisit muuttaa jo perheesi luota. Voit asua täällä. Toivon, että asuisit. Olet oma enkelini, kuningattareni ja koko elämäni. Olet syyni palata sodasta elossa. Odotathan minua, kun palaan? Luotan, että odotat minua. Rakastan sinua enemmän kuin ketään, koskaan, missään,

Luke

Juoksin tuulisella merenrannalla. Myrsky oli nousemassa, mutta halusin taistella itseni sen läpi, jotta näkisin sinut vielä kerran. Kaikkialla oli pimeää ja ainoa valonlähde oli edessä pyörivä majakka. Sen takana talosi oli. Matka tuntui toivottoman pitkältä, mutta halusin tavata sinut ja olin sen vuoksi valmis tekemään mitä vain. Huomenna olisit jo poissa. Tämä oli ainoa kesämme yhdessä. Olisin halunnu pitää sinut täällä luonani. Sotaan lähtöäsi ei kuitenkaan voinut välttää ja halusit palvella maatasi. En vain halunnut kuvitella sinun hahmoasi tulimyrskyjen, laukausten ja pommien räjähdyksien keskellä vieraassa maassa. Aloin itkeä ja myrsky painoi minua kasaan suunnattomalla voimallaan. Juoksin majakan ohitse ja näin talosi.

Hakkasin oveasi epätoivoisena. Olin aivan märkä ja hameeni oli revennyt pahasti, mutten välittänyt. Kun viimein avasit oven suuri onni valtasi minut. Seisoit edessäni pitkänä, komeana ja katsoit minuun hämmästyneenä. Juuri tuohon ilmeeseen olin alunperinkin ihastunut, kun tapasimme jäätelökojun jonossa kolme kuukautta aikaisemmin. Äänesi herätti minut ajatuksistani. "Mary? Miksi sinä täällä olet? Sinä olet aivan märkä!." Huolen pitosi tuntui hieman kiusalliselta, mutta samalla ihanalta. "Halusin vain nähdä sinut ennenkuin..." Ratkesin itkemään, vaikka en olisi halunnut näyttää kyyneleitäni ja heikkouttani sinulle. Kaappasit minut syvälle syliisi ja kannoit minut sisälle.  Kun olimme poissa sateesta, painoit minut aivan kiinni itseesi. Tuoksusi oli tuttu ja turvallinen. Silitit sateessa kastuneita tummia hiuksiani. "Hiuksesi ovat entistä kiharammat", kuiskasit korvaani: "Siunattu sade tekee niistä vain kauniimmat, ihanan kihara pilven."Painoin pääni rintaasi vasten ja suljin silmäni. Nostit kasvoni ja pyyhit kyyneleeni. Tarjosit minulle kupin teetä. Oli jo myöhä ja myrsky oli valloillaan, joten et päästänyt minua enää yksin kävelemään kotiin ja jäin luoksesi yöksi. Viimeisen kerran. Nukuimme aivan kiinni toisissamme etkä päästänyt minusta irti ennenkuin auringon ensimmäiset säteet tanssivat ikkunan läpi. Jatkuu...